Ihmismielen arkkitehtuuria ->

Kulttuurisen kodittomuuden sietokyky

Minna Jatkola on tullut tunnetuksi suurikokoisten yhteiskuntaa käsittelevien maalauksien tekijänä. Jatkolan maalaukset kuvaavat henkistä kodittomuutta ja identiteettiään etsivää pätkätyöntekijöiden sukupolvea. Sukupolvea, joka on kasvanut aikuisuuteen supertähtien ja laman ikonien saattelemina.

Minna Jatkolan (s.1974) maalauksien poliittisuus käsittelee henkistä irrallaan oloa maailmassa. Markkinatalous ei ole muuttanut yksinomaan taloudellisia rakenteita; sen vaikutukset liittyvät siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jonka alaisuudessa ihminen sosiaalistuu ja virittäytyy suhteessa ympäristöön.

Yhteiskuntakriittisessä ajattelussa moderni ihminen mielletään omasta ruumiistaan ja sosiaalisista suhteistaan vieraantuneeksi. Modernin ihmisen kodittomuuden syyksi on ajateltu modernin ihmisen tapaa tarkastella olevaa objektiivisesti. Irrallaan olevana omasta kontekstista, tutkimuskohteena, jota määritellään ja ohjaillaan ottamatta huomioon sitä ympäristöä, jonka alaisuudessa ja jonka vaikutuksesta olevainen on muodostunut. Objektiivisen tarkastelutavan seurauksena moderni eurooppalainen ihminen on toiminnaltaan yksilöinyt maailmansa sisäiseen ja ulkoiseen, jota ei mielletä toisiinsa kuuluvaksi.

Jatkolan maalausten yksilöt eivät paikannu minnekään konkreettiseen maailmaan. Teosten ihmishahmot on sijoitettu perspektiiviä venyttäen ja kääntäen käsiteikonien ympäristöön: pornoelokuvaan, tivoliin, ostoskeskukseen, yksityisiin huoneisiin, tiloihin joiden kautta ja joissa sosiaalisuutemme todentuu.

Maalauksen valinnan merkitys

Jatkolan keskeinen asia on laajan kuvapinta-alan mahdollistama useiden erillisten ja erilaisten tilallisten tapahtumien ja fyysisten tilojen käsittely maalauksen keinoin.

”Suuressa koossa minua kiinnostaa se, että montaasimainen kookas maalaus irrottautuu taulumaisuudesta ja on kaksiulotteisuudestaan huolimatta massiivinen, tilallinen elementti, joka parhaimmillaan voi olla tilallinen useampaan suuntaan. Maalaus voi aiheuttaa illusionistisen toden tunteen harhan ja luoda syvyysvaikutelman tunnun kaksiulotteiselle pinnalle. Suuri kuvapinta jatkuu näkökentän rajojen yli ja avautuu siten katsojan eteen näkymänä, kuten maisema tai valkokangas. Maalausta katsottaessa ei katsellakaan yhtä esinettä tai asiaa –taulua - vaan kokonaisuutta katsottaessa silmät liikkuvat kuvapinnan eri osissa ja kuvaa katsottaessa katsoja liikuttaa päätään ja usein myös liikkuu itse maalauksen edessä. Lähemmäksi tai kauemmaksi, tai sivusuunnassa työn reunalta toiselle reunalle.”

Maalaustaiteen perinteeseen on kuulunut tilallisten illuusioiden luominen. Illuusioilla pyritään antamaan mahdollinen kuva todellisuudesta, joka on perustuu kokemukseen - se ei väitä todellisuuden olevan sen kaltainen vaan kuvaa sosiaalista virittäytyneisyyttä, joka väistämättä on jatkuvasti läsnä. Maalauksen kuvapinta on tulkinnan pinta. Tulkintaa ei ole ilman tulkitsijaa. Viimeiset vuosikymmenet on käyty vilkasta keskustelua katsojan ja teoksen välisestä suhteesta, merkitysannon prosesseista. Taideteokset merkityksellistyvät vasta katsojan sijoittaessa maalaukseen merkityksiä.

” Maalausta ei ole ilman katsojaa, ja näin myös katsojan käyttämä tila tulee osaksi maalauksen tilaa. Maalausta tarkastellaan perinteisesti ulkoapäin objektina, tiettyjen rajojen sisään sommiteltuna kuvana. Ikään kuin havaintoja tehtäisiin yhdestä kiinteästä pisteestä käsin. Kuitenkin katsojan havaintopiste vaihtuu liikkeen mukaan. Kubistisissa maalauksissa ajateltiin, että katsoja havannoi kohteitaan maalauksen sisällä. Nykytaiteilijoista esimerkiksi David Hockney on kehitellyt kiinnostavia ajatuksia kubistisen tilan ja havainnointitavan käyttämisestä maalaustaiteessa, kollaaseissa ja valokuvataiteessa. Todellisuudessahan katse esimerkiksi harhailee havaitsemiseen kuuluvan ajan ja kehon ja silmien liikkeiden rajoissa. Tämän tapahtuman ehdoilla me määrittelemme tosielämän tilanteissa kontekstin aiheen tai objektin ympäristön perusteella. Kuvassa tämä konteksti on rakennettava siten, että kuvasommittelu ottaa huomioon myös nämä havaitsemisprosessit. Kun erilaisia aiheita siirretään kuvapinnalle ja taiteelliseen kontekstiin, syntyy uudenlaisia merkitysyhteyksiä. Ja jo tapa, jolla katselemme keinotekoisesti luotua näkymää, ottaa oman kokemuksemme mukaan merkitysyhteyksien synnyssä. Suurikokoisessa maalauksessa on myös kokemuksellinen elementti, joka on yhteydessä kokemukseen käytettyyn aikaan.”

Kokemuksen välittäminen

Kokemuksemme jäävät yksityisiksi, jollei niitä tulkitse ja välitä eteenpäin. Taiteen funktio on kokemuksen välittämisessä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kokemuksemme välittyisi sellaisenaan. Taiteen ulottuvuus on yrityksessä kommunikoida, tuoda esiin kokemuksia joiden kautta haluaa ilmaista käsillä olevaa todellisuutta, jonka kanssa on päivittäin tekemisissä.

Kuvapinnan koko asettaa kuvat tiettyyn liikkumatilaan ja voimaan. Suurissa maalauksissa voi painottaa yksityiskohtia, jotka tekijä kokee tärkeiksi, vaikka se samalla asettaa omat ehdot ja reitit katsomisen tapahtumalle.

”Maalausta, joka on täynnä useampia kohteita ja tapahtumia, ei välttämättä ole helppo ottaa haltuun. Ajattelen katsomisprosessia erilaisten reittien mahdollisuutena; maalausten kuvastoa ja kertovaa ainesta voi lähestyä useammalla eri tavalla. Jos maalauksessa on useita pakopisteitä ja erilaisia, toisistaan erillisiä tiloja, ne hahmottuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, joka ei kuitenkaan rajaudu ajallisesti yhteen hetkeen, samanaikaisiksi tapahtumiksi. Asiat, jotka liikkuvat ajallisesti eri tasoilla pikemminkin näyttäytyvät yhdessä samanaikaisesti silloin, kun niitä yhdistää joku sisällöllinen teema. Nämä tapahtumat ovat erilaisia näkökulmia, vivahteita, jotka käsittelevät sisällöllisiä teemoja usein hyvin ristiriitaisestikin. Haluan käsitteellistää ja kyseenalaistaa näkyvää maailmaa ja hyväksyä usean näkökulman mahdollisuuden ilman että ne sulkevat toisiaan pois. Koen että tämä on mahdollista juuri maalauksessa, jossa olennaista ei ole valokuvamaiseen näköhavaintoon perustuva esittämistapa, toisinto luulotellun todellisuuskuvan kappaleesta, vaan ennemminkin se, miltä asiat tuntuvat tai voisivat tuntua yhdestä tai useammasta perspektiivistä. Tietysti kyse on minun omasta todellisuusnäkemyksestäni, ympärilläni olevasta maailmasta ja kaoottisista, sirpalemaisista osista, josta tuo kokemus maailmasta ja todellisuudesta koostuu.”

Sosiaalinen todellisuus

Todellisuuden luonteen voi jakaa karkeasti kahteen osaan: fyysiseen ja sosiaaliseen. Fyysinen todellisuus tarkoittaa sitä yksilön ulkopuolelle jäävää ulkotodellisuutta, joka on olemassa hänestä riippumatta fyysisenä tosiasiana. Sosiaalinen todellisuus tarkoittaa sitä, millaisena ihminen kokee ympärillään olevan muun todellisuuden ja sen säännöt, tavat, tottumukset jne.

Ihmisenä olemme sidottuja sosiaalisen todellisuuden välttämättömyyteen. Toimiessamme omien käsityksiemme mukaan ja pyrkiessämme rakentamaan käsitystä siitä, minkä kokee tärkeäksi törmäämme väistämättä joko soviteltuihin tai sovittamattomiin ristiriitoihin muiden toimijoiden kanssa. Sitä kautta sosiaalinen todellisuus on jatkuvaa käsitysten sovittelemista ja kommunikoimista tullaksemme oikein ymmärretyksi.

” Todellisuutta voi hahmottaa eri tavoin, se ei näyttäydy kaikille samanlaisena. Kuvittelemme ehkä elävämme samassa maailmassa, mutta jokainen kokee ympärillään olevat asiat erilaisena kokonaisuutena. Ihmisen tarve kuulua joukkoon, olla sosiaalisesti hyväksytty ja saada ymmärtämystä osakseen aiheuttaa jatkuvan peilaamisen tarpeen; oman elämän mielekkyys rakentuukin leikkauspisteistä, joissa kuvitellusti koetaan kollektiivisuuden tunnetta, samankaltaisuutta ja kerätään suorituksia yleisesti hyväksytyistä hyvän elämän rakennuspalikoista. Hyvä elämä itsessään ei välttämättä riitä onnellisuuden takeeksi tai tee elämästä todempaa. On elettävä erityisen hyvää elämää, pärjättävä paremmin kuin muut ja päästävä myös peilaamaan tätä omaa onnistumista muiden kautta. Ihmisellä on tarve luoda eriarvoisuutta oman erinomaisuutensa esille tuomiseksi. Sen seurausta on itsekkyys, välinpitämättömyys ja häikäilemätön röyhkeys anastaa kuviteltua onnea niiltä, jotka eivät kykene puolustamaan itseään ja tarpeitaan.”

Maalauksissaan Jatkola on käsitellyt muun muassa kotia ja yksityistä tilaa suhteessa yleiseen, julkiseen tilaan, yksilön suhdetta ympäristöön ja ympäröivään todellisuuteen, erilaisia hierarkkisia valta- ja sosiaalisia rakenteita. Hän on tarkastellut maailmassa olemista yleensä ihmiskuvauksen kautta, kontrollia ja mielen hallintaa fragmentaarisessa, kaoottisessa maailmassa, yksinäisyyttä, syrjäytyneisyyttä, sosiaalisia ongelmia, kommunikaation ja yhteisöllisyyden puutetta ja toisaalta erilaisiin valheellisiin tai kuviteltuihin yhteisöllisiin käytäntöihin totuttautumista ja takertumista.

”Käsittelen edellä esittelemiäni teemoja naiseuden ja naisena olemisen kautta. En niinkään ajattele tekeväni feminististä taidetta tai hakevani tarkoituksellisesti naisnäkökulmaa. Pikemminkin niin tapahtuu automaattisesti, sukupuoleni on yksi ominaisuuteni, joka vaikuttaa kaikkeen tekemääni ja ajattelemaani jollakin tavalla. Itselleni olen totta kai subjekti oman elämäni keskiössä, ja kaikki muut ovat toisia sukupuolesta riippumatta. Käsittelen myös teemojeni yhteydessä seksuaalisuutta ja ympärilläni havaitsemaani seksismiä ja yhteiskunnan pornografisoitumista.

Maalausteni teemat eivät ole pohditun poliittisen ohjelman tulos, pikemminkin aiheet joita maalaan ovat ympärilläni koko ajan arkielämässä. Tunnen itselleni vieraaksi lähtökohdaksi käsitellä aiheita, joita en kokisi itselleni merkityksellisiksi.”

Kuvien maailma

Mediakuvaston lisääntyminen on muuttanut myös taiteen kuvastoa lähemmäksi populaarikulttuurin arkikuvastoa. Nykytaide virtaa samassa rytmissä elämän kanssa – median kuvastot ja nykytaiteen ilmaisun muodot ovat paikantaneet samoja alueita sisältöjensä lähtökohdiksi. Identiteetin, seksuaalisuuden, sodat, terveyden, kuluttamisen. Samalla myös taiteen kuvasto on siirtynyt tiedonvälittämisen yhdeksi osa-alueeksi. Luomme suhteita teoksiin, joita olemme nähneet vain näyttelyluetteloiden sivuilla. Nykytaide elää median kuvastossa ja siitä riippuvaisena. Kuvien tulva on yhtä aikaa huolellisesti valittua ja sekasortoista, riippuen yhteyksistä, joiden vaikutuspiirissä kuvia katselemme.

”Elämme kuvien keskellä joka hetki ja kaikki kuvat ovat omalla tavallaan keinotekoisia. Kuvat, jotka tuodaan esille, ovat ympäristöstään irrotettuja, huolella rajattuja (eli ympärillä olevia asioita on jätetty pois) ja tietyssä yhteydessä joidenkin muiden keinotekoisten kuvien rinnalla esitettyjä. Mielestäni taiteen kontekstissa esitetyissä kuvissa ei ole välttämättä sellaisia erityisominaisuuksia, jotka ylevöittäisivät ne automaattisesti jotenkin eri tavalla tarkasteltavaksi kuin mitkään muutkaan kuvat. Taide ei ole arvo sinänsä, eikä taiteen kontekstissa esitetyssä kuvassa ole itsestäänselvästi mitään luovaa, syvällistä tai arvokasta. Maalauksiin voidaan liittää henkisiä ulottuvuuksia, mutta niin voidaan tehdä myös tarkastellessa mitä tahansa yksittäistä kuvaa populaarikulttuurin- markkinatalouden- tai informaatioyhteiskunnan kuvastoissa. Katsoja luo merkityssisällöt kuville oman kokemuspiirinsä ohjaamana.”

Mika Karhu

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin Taide 1/04