Ihmismielen arkkitehtuuria

”Henkisenä ja ruumiillisena olentona ihminen on kokonaisvaltainen; siinä saavat ilmauksensa asiat ja niiden väliset suhteet, jotka ovat samalla kertaa sekä henkisiä että ruumiillisia, sisä- että ulkopuolisia samoin kuin sosiaalisesti haltuun otetun tilan näkökulmasta sisä- että ulkopiiriin kuuluvia.” Tämä ei ole kuvaus Minna Jatkolan taiteesta, vaan uskontotieteilijä Veikko Anttosen johdatusta uskontotieteen metodologisiin ongelmiin, joita ihmisen kokonaisvaltaisuus aiheuttaa. Lainaus voisi yhtä hyvin kuvata Jatkolan suurikokoisia maalauksia, joiden tulkitsen paneutuvan juuri Anttosen kuvaamiin haasteisiin.

Jatkolan maalauksissa subjekti ja objekti, traditiot ja nykyhetki, tosi ja epätosi sekä pinta ja syvyys kietoutuvat toisiinsa monin tavoin. Vielä Anttosta soveltaakseni voisin vielä todeta Jatkolan kysyvän ”miten sosiaalinen tila ja ihmisten ruumisperusteisen ajattelun kategoriat kytkeytyvät toisiinsa; miten ne näkyvät rituaalisessa käyttäytymisessä, pukeutumisessa, asumisessa, puhtaan ja epäpuhtaan luokittelussa, sopivan ja epäsopivan, hyveellisen ja paheellisen paikallisissa jaotteluissa”.

Jatkolan teosten kuvamaailma rakentuu osin maalaustaiteen perinteille; maalauksissa voi halutessaan nähdä heijastumia ekspressionismista, Giorgio de Chiricon metafyysisestä maalauksesta tai Edward Hopperin yksinäisyyden ja vieraantumisen paikoista – motelleista, odotushuoneista ja yökahviloista. Samoin niissä voi nähdä konstruktiivisia elementtejä, jotka liittyvät retorisen ovelasti yhtä aikaa sekä maalauksen että toisaalta ihmiselämän rakentumiseen.

Jatkola ei kuitenkaan lähesty aiheitaan taidehistoriallisesti; lähtökohtana on usein ”joku lause, keskustelu, havahtuminen tai vaikkapa lehtiartikkeli”. Hänen kuvansa eivät ole pateettisia eivätkä myöskään nostalgisia. Ne ovat nykyhetkeä – myös kuvastoaan myöten: niissä voi erottaa elementtejä median ja populaarikulttuurin visuaalisesta maailmasta, mutta toisin kuin aikansa pop-taide tai nykyään trendikkäät graffiteista ponnistavat ilmaisutavat, ne eivät varsinaisesti ota hyödyntäen kantaa visuaaliseen ympäristöömme sen paremmin kritisoiden, ironisoiden tai ihaillenkaan vaan pikemminkin – kuten hän on itse todennut – ”ovat niitä sirpalemaisia havaintoja, joista todellisuuskuvani koostuu”.

Näin Jatkolan maalaukset ovat realistisia, mutta eivät siinä suhteessa, että ne olisivat tunnistettavia kuvia jostain tietystä konkreettisesta paikasta tai tilanteesta. Niissä syntyy maalaukselle ominainen tilailluusio, joka laajenee käsittelemään myös sosiaalista tilaa, ihmisen olemassaolon rakenteita. Jatkola käsittelee ”yksilön suhdetta muihin ihmisiin – tai sen suhteen puutetta”. Näin katsojankin on helppo samastua, kun kohteena on vuorovaikutus, kommunikoiminen, yhdessä oleminen, jakaminen – myös niiden puute tai vaikeus. Kuvissa elää kuitenkin myös yksinäisyys, eriytyneisyys ja olemassaolon vaikeus, toisinaan suoranainen mahdottomuus. Tällainen maailma on. Ympäröivät rakenteet ovat vaikeasti hallittavia. ”Seinät eivät ole niin suorassa kuin haluaisimme”, mutta tiedostamalla ja ymmärtämällä paremmin fyysisiä ja sosiaalisia tilojamme, voimme löytää näkyvästä maailmasta useampia näkökulmia, ristiriitoineenkin.

Otso Kantokorpi

Kirjoitus on julkaistu aikaisemmin: Galleria ORTON esittää 4, 2005

Suunnitteluhuone Pulp Oy 2005